Tämän kirjoituksen ytimessä on kyllä onni hyvästä autosta.
Kun viimein koitti lähtöpäivä itsellenikin, niin edellisenä päivänä olin kyydinnyt perheen rautatieasemalle, josta he lähtivät yhdessä esikoisemme kummitäti Annikan kanssa kohti lentokenttää ja minä palasin siivoamaan kotiamme uusia asukkaita varten.
Hommana oli pakata eristettyyn merikonttiimme vielä viimeiset tavarat ja sitten varmistaa, että kaikki on kunnossa ja auto pakattu. Lopulta auto oli niin täynnä, että minun oli vain pakko jättää joitakin vuodevaatteita ja muuta kotiin ja jälkeenpäin ajateltuna olimme joihinkin asioihin vähän liiankin kiintyneitä, kaikkea ei olisi ollut tarpeen kuskata etelään, mutta toisaalta halusimme, että kalustettu asunto tuntuu meille kodilta.
Joskus aamuyön tunteina kaikki oli valmista lähtöön ja rehellisesti sanottuna pari roskapussia taisi päätyä parin korttelin päässä olevan taloyhtiön molokkiin, koska oma säiliömme oli jo täynnä.
Matkaanhan lähti minä ja Pomerian-rotuinen Eppu-koiramme. Epun paikka oli repsikan jalkotilassa kuljetuskopassa.
Matkaamisen osalta en ottanut suuria paineita. Tarkoitukseni oli ajaa joka päivä ns. koko päivän sellaisella tahdilla, joka tuntui hyvältä. Suunnittelin, että n. 3h välein pitäisin pienen jaloittelu / ruokatauon ja samalla myös koiramme saisi vähän liikuntaa ja vaihtelua päivää. Ainoa asia, jonka varasin oli lautta Helsingistä Tallinnaan.
Matkalla tosiaan tuli ajeltua maltilla, rajoituksia noudattaen ja ensimmäisenä päivänä olin asettanut tavoitteekseni päästä mahdollisimman lähelle Puolan rajaa ja yöpyä Liettuan puolella. Baltiassa rannikko oli kaunista ja ajoin lähellä rantaa, välillä pysähdellen joka hiekkarannalle, jossa oli kiva viilettää yhdessä koiran kanssa ja pitää evästaukoa.
Eväsrintamalla eväinä oli lähinnä salaattia ja juotavia jogurtteja yms vatsaystävällistä, koska en halunnut että elimistö jumittaa ruuankaan takia, mutta joka aamulle ja illalle pyrin tankkaamaan mahdollisimman tukevan ruuan, jotta matka ei katkea energiapuutteen vuoksi.
En enää tarkalleen muista, missä kohtaa lukitsin yöpymispaikakseni Kaunasin vai teinkö sen jo etukäteen asettaakseni itselleni tavoitteen ensimmäiselle päivälle. Kaunasiin kuitenkin saavuin hyvissä ajoin, nappasin edullisen n. 40€ hotellihuoneen aamupalalla ja suihkun jälkeen etsin läheltä kivan burgeripaikan, josta sain myös hyvin ansaitun oluen. Ennen nukkumaanmenoa poikettiin vielä iltalenkillä, jotta sain päivittäisen 10k askeleen rajapyykin tavoitettua.
Toisen päivän aamuna olikin taas uusi vauhti päällä. Nopea aamupala n. seitsemän aikaan aamulla muutaman venäläisen rekkakuskin kanssa hotellin ravintolassa ja sitten vain takaisin rattiin, jossa navigaattorin kohteena oli Marbella. Ajoin siis jatkuvasti niin, että navigaattori osoitti kohti määränpäätä ja fiiliksen mukaan tauot ja tankkaukset niin minulle ja koiralle kuin autollekin. Tässä kohtaa matkaa oivalsin, että Mäkkäreistä saa aika tasalaatuista salaattia ja kahvia, joten päätin jatkossakin hyödyntää heidän tilojaan. Tämä osoittautui ihan hyväksi ratkaisuksi.
Koko toinen päivä meni käytännössä Puolan läpi ajaessa, päätin että haluan Saksan puolelle ja navigaattorikin oli samaa mieltä. Saksan puolelle päästyäni pysähdyin etsimään sopivaa majapaikkaa ja sellaisen sitten löysinkin, jälleen alle 50€ hinnalla sis aamiainen. Nyt kaupungin nimi oli Bautzen.
Ja voi veljet, hotellin läheltä löytyi myös Biergarten, joten taaskin oli luvassa vähän tuhdimpaa iltapalaa ja saksalaista olutta. Lenkittelyt siihen päälle ja pehkuihin.
Bautzenistakaan en kauheasti mitään muista lähdön jälkeen, joten tuskin valitettavaakaan on. Saksan läpi ajaminen oli myöskin jännä kokemus. Koko matkan ajoin isoja teitä, moottoritietä ja autobaanaa, mäkkäreitä tuli tasaisin väliajoin vastaan ja oikeastaan ennen kuin huomasinkaan, niin Saksa oli lävistetty. Päivän aikana ei tullut kovin montaa kuvaakaan otettua, sillä mielessäni alkoi häämöttää ajatus siitä, että voisin ehtiä 4 päivässä perille.
Saksan puolelta Ranskaan siirryttäessä vähän kikkailin ja yritin vältellä tulliteitä. Navigaattori ohjasi minut jollekin Tour de France:stä tutunnäköiselle kinttupolulle pienten kylien väliin ja pian totesin, että tässä menee viikko, ennen kuin pääsen Espanjan rajalle. Totesin, että maksan mielummin ekstraa siitä, että pääsen isolle tielle ja saan nokan kohti rajaa.
Matka Ranskassa sujui tämän jälkeen myös hienosti, tiet taisivat olla 3-kaistaisia suuntaansa ja vauhtia piisasi. Tulleihin taisi mennä vajaa 100€ Ranskassa kokonaisuudessaan, mutta mielenterveyden ja matka-ajan suhteen se oli mielestäni ihan hyvä vaihtoehto, varsinkin kun olin varma, että säästän yhden ylimääräisen päivän matkan teossa.
Viimeisellä pysähdyksellä Ranskassa aloin katsella karttaa ja totesin, että minulla olisi hyvä mahdollisuus ajella vielä muutama sata kilometria, ja sen teinkin. Otin kunnianhimoisen tavoitteen ehtiä Montpellieriin hotelliin nukkumaan ja samalla huomasin, että hinnat hotelleissa olivat aika korkeita.
Illan aikana ajoin läpi Lyonin, joka jäi mieleen monistakin kauniista asioista, mutta kovimpana mieleen jäi liikevalvontataulu, jossa luki rekisterinumeroni ja teksti ”SLOW DOWN”. Sillä sai kyllä huomioni, mutta mitään lappuja ei tullut. Tiet olivat tuolloin melko tyhjät ja en ehkä huomannut, miten kovaa tuli ajettua.
Valitsinkin nyt periaatteitteni vastaisesti hotellin, jossa ei ollut aamupalaa. Lisäksi päädyin hotelliin aika myöhään, joten sekin puoli vähän karkasi käsistä. Vihaan ranskaa. En halunnut joutua asioimaan Ranskassa kenenkään kanssa, joten päätin, että pidän ensimmäisen taukoni vasta Espanjan puolella, joten hotelliyön jälkeen jatkoin matkaa varhain ja hyvillä mielin, sillä tiesin, että perille pääsy samanpäivän aikana olisi täysin mahdollinen.
Espanjan puolelle päästyäni oli muutenkin jännä huomata, että ilmasto muuttui ja alkoi olla oikeasti todella kuuma. Tässä kohtaa viimeistään saa kiittää sitä, että autossa on ilmastoidut penkit. Muutenkin auton istuimien sähkösäädöt ja mukavuus oli sitä luokkaa, että missään kohtaa ei alkanut penkkien takia puuduttaa. Ajaminen oli helppoa koko ajan, mukautuva vakionopeudensäädin on ollut aina ystäväni, samoin myös kaistallapitoavustin on hyvä, kun ajaa pitkää matkaa. Tekniikka viimeistään kertoo, koska alkaa olla tauon paikka.
Espanjan strategiani oli jälleen välttää tulliteitä ja ottaa A7, mutta jälkeenpäin ajateltuna se oli kyllä aika pölhö veto verrattuna siihen, miten suora tie olisi ollut tulliteitä pitkin. Mutta, matka taittui ja teillä oli todella hiljaista.
Mitä lähempänä maalia pääsin, niin sitä vähemmän tuli enää kuvailtua asioita. Matkanteko alkoi puuduttaa ja yksin liikenteessä ollessa ei ollut oikein inspiraatiota jäädä katsomaan kauniitakaan paikkoja. Määrätietoisesti vain eteenpäin. Samalla myös etäisyydet alkoivat menettää merkitystään, muistan kuinka jossain vaiheessa ajattelin ”500km, olen siis melkein perillä”, kun ennen tätä matkaa olisin kauhistellut tuollaista ”loppusuoraa”. Motivaatio oli korkealla, koska tiesin, että pääsisin pian korkkaamaan halvan oluen ja halaamaan lapsiani ja yllättämään vaimoni.
Lopulta Costa del Sol tavoitettiin, ajelin Fuengirolan ohi tutuissa maisemissa ja kävin Calahondan Mäkkäristä noukkimassa BigMac-ateriat kotiin viemiseksi, kun olin ensin La Cala de Mijaksesta napannut kuoharipullon matkaani. Lopulta pääsin siis neljäntenä päivänä perille ihan vähän auringonlaskun jälkeen, n. puoli kymmenen illalla.
Väsynyt ja onnellinen.
